Avustustyöstä, ihmissuhteista ja katulasten elämästä Afrikassa kertova kirja on vaikuttavaa, suorastaan järisyttävää luettavaa. Hirvonen on itse asunut Sambiassa ja matkustanut ympäri Afrikkaa, ja kirja onkin hyvin todentuntuinen. Hirvosen romaanin nimettömäksi jäävä maa - epäilemättä Sambiaan perustuva - on omalla tavallaan eksoottinen, mutta ei jää kaukaiseksi. Kirjan hajut, äänet ja ihmiset tunkevat iholle, silmien eteen, mielikuviin. Yksityiskohtien kautta rakentuva tunnelma on - kliseisesti sanottuna - käsinkosketeltava. Hirvonen osaa kirjoittaa, eikä kikkaile turhaan.

Jotain jäi kirjasta silti hampaankoloon. Hirvonen maalaa kaiken kurjuuden, köyhyyden ja toivottomuuden keskellä uudenlaista kuvaa nykypäivän Afrikasta, mutta ei tarkenna kirjansa tapahtumapaikkoja tai -maata sen tarkemmin. Vaikka Sambia kummitteleekin epäilemättä taustalla, jäin jotenkin ihmettelemään paikannimien puutetta. Onko Hirvosen tarkoituksena osoittaa, että paikka on yhdentekevä eli että tapahtumat voisivat sijoittua periaatteessa lähes mihin tahansa Afrikan maahan? Ehkä. Keskiverto suomalaislukija varmaan näkeekin Afrikan epämääräisenä maiden massana - enkä minäkään erottaisi Ugandaa Sambiasta tai Keniaa Etiopiasta, jos Afrikan kartta iskettäisiin yhtäkkiä eteeni. En kuitenkaan suostu uskomaan, että Afrikka on vain yksi suuri, muodoton köyhyyden tyyssija. Mutta sinne epämääräisesti sijoittuva romaani ei ainakaan muuta tätä harmittavaa mielikuvaa.

Niin kuin kameleontti yllä olevassa sitaatissa, myös Hirvosen kirja liikkuu kahden maailman välillä. Suomalainen Paul ja afrikkalainen Esther kertovat omia tarinoitaan vuorotellen. Kirjan rakenne on mielestäni vähän sekava - näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja ajassakin hypitään koko ajan eteen- ja taaksepäin. Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee romaanista niin vaikuttavan tai miksi se jää mieleen jälkeenpäin. Hirvonen onnistuu katulasten kuvauksessaan paljastamaan jotain harvinaisen raakaa ja surullista tästä maailmasta.

Alkuperäinen arvostelu ( )

Een Finse man en een Afrikaanse vrouw blikken terug op het verlies van dierbaren en vinden tegen de achtergrond van het Afrikaanse land nieuwe kracht om hun bestaan zin te geven ( )

Koskettava kuvaus Afrikasta. Runollinen. ( )

Yksinäisyys on romaanin molempia kertojia Paulia ja Estheriä määrittävä tekijä. Romaani on matka kummankin muistoihin ja menneisyyteen. Henkilökohtaisten tarinoiden kautta syntyy kuva myös eteläisen Afrikan ja kehitysyhteistyön ongelmista. Hirvonen osoittaa ongelmat mutta ei, luultavasti viisaasti, yritäkään esittää niihin ratkaisuja. Erityisesti lukuisien ilman aikuisten turvaa jääneiden ja kadulle päätyneiden lasten lohduton kohtalo koskettaa, kuvauskin on kolkkoa ja suorasukaista. Kertojasta ja aikatasosta toiseen hyypivä kerronta vaatii tarkkaavaisuutta. Tarinaan kuitenkin uppoaa eikä lukukokemus ole raskas. Kaikeksi onneksi lopussa sekä Paulilla että Estherillä on toivoa. ( )