Tarina vetää imuunsa niin ettei kirjaa enää malttanut laskea käsistään, vaan loppuosa oli luettava yhdeltä istumalta. Jalonen edustaa minua vanhempaa ikäpolvea, mutta 70-luvun lapsena tunnistan kyllä jossakin määrin hänen ajankuvauksensa. Toisaalta olin tunnistavinani tekstistä joitakin pieniä anakronismeja, esim. liian varhaiseen aikaan sijoitettuja sanoja ja käsitteitä, ja välillä pohdin, mahtaako kirjailija myös vähän leikitellä lukijan kanssa ja kertoa eniten siitä, millaisena 70- ja 80-luku nykyään kärjistäen halutaan muistaa kuin millaisena tuolloin eläneet ne ajat oikeasti kokivat. Ja sitten taas -- kuten Jalonen tuntuu kertojansa suulla itsekin haluavan sanoa -- onhan niin, että "totuuksia" on yhtä paljon kuin kokijoitakin. Suomalaisten ikätoverien urkinta tuntui aika epätodelliselta ja älyttömältä puuhalta; onneksi meillä ei kai ihan tuollaista touhua sentään ole ollut, vaikka esim. yliopistoväen oudoista Itä-Saksa-yhteyksistä joskus vuosituhannen vaihteessa kohuttiinkin. Sen sijaan Indonesian suurlähetystön kuvaus, joka perustuu Jalosen omiin nuoruudenkokemuksiin, oli varsin hyytävää ja raadollista luettavaa. Jos minulta olisi kysytty, olisin väittänyt ettei Suomessa ole Indonesian suurlähetystöä edes ollut (hymiö). Niinpä niin, taidanpa tosiaan olla syntynyt Kekkosen ajan Suomeen.