On helppo ymmärtää, miksi Rauhalan teos on herättänyt paljon keskustelua ja miksi sitä jonotetaan kirjastoista. Itselläni ei ole omakohtaista kokemusta lestadiolaisuudesta, mutta lukuun ottamatta hoitokokousten historiaa käsittelevää "dokumentaarista" jaksoa kirja ei tuonut minulle juurikaan uutta tietoa liikkeestä -- korkeintaan vain vahvisti negatiivisia käsityksiäni ja sitä vastenmielisyyttä, jota tunnen tämäntyyppistä uskonnollisuutta kohtaan. Minua häiritsi se, miten "hyvä" lestadiolaisuus esitettiin kirjassa kuin jonakin turvallisen ja onnellisen perhe-elämän viimeisenä linnakkeena jumalattomassa Suomenmaassa. Ikään kuin missään Liikkeen ulkopuolella ei olisi tai ei arvostettaisi kestäviä ja uskollisia parisuhteita, vastuullista kasvattamista ja terveitä elämäntapoja ja niin kuin kirjoittaja itsekin uskoisi lestadiolaisperheiden lasten mustavalkoiseen maailmankuvaan "jollet ole lesta, olet moraaliton, eronnut ja juoppo". Samoin nainen on joko lapsille omistautuva harmaa kotihiiri taikka itsekäs, pinnallinen, materialistinen ja ulkonäkökeskeinen.

Lukiessa jäin myös pohtimaan sitä, mikä kumma saa ihmiset pysymään tällaisessa liikkeessä, jossa harjoitetaan räikeää henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja jossa posketonta humpuukia saarnataan raamatullisina totuuksina. En myöskään ymmärrä, mitä on se "turvallisuus" ja "yhteisön antama tuki", joka tässä yhteydessä muistetaan aina mainita. Jonkinlainen vastaus ensimmäiseen kysymykseen vilahtaa kirjan loppupuolella Viljan muistellessa seurustelunsa ja avioliittonsa alkuaikoja. Vilja ja Aleksi ovat halunneet tehdä asiat toisin kuin vanhempansa ja korjata sen, mikä on jäänyt vaillinaiseksi omassa lapsuudessa: he ovat halunneet perustaa perheen, jossa lapset saavat osakseen vanhempien rakkautta ja huolenpitoa. Miten traagista, että he juuri siinä halussaan ovat ajautuneet samanlaiseen tilanteeseen kuin omat vanhempansa -- vaikka tarkoitus on hyvä, ei Aleksista ja Viljastakaan ole miksikään superihmisiksi, vaan heidän on tunnustettava omien voimavarojensa rajallisuus.

Kirjaa voi kyllä suositella varsinkin niille, jotka pohtivat omaa suhdettaan hengellisiin yhteisöihin. Rauhala on lahjakas kirjoittaja, vaikka esikoiskirjan tyyliä mielestäni rasittaakin ajoittainen tekotaiteellisuus ja kliseisyys. Kielikuvat ovat välillä toimivia, välillä taas ontuvia ja tarpeettoman erikoisia. Esim. en oikein osannut päättää, pidänkö ilmauksesta "katseen kiertoajelu keholla". Luultavasti en.

Lestadiolaisperheen arkea. Yhteisöllisyyttä, iloa, välittämistä, ahdistusta. Odotin kirjalta enemmän. ( )

Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaisparista, Viljasta ja Aleksista sekä heidän neljästä lapsestaan. Se käsittelee isoja asioita, kuten rakkautta, suurperheen arkea, äidin uupumista ja sitä, saako uskonasioista ajatella omalla tavallaan.

Taivaslaulu on fiktiivinen tarina, mutta Pauliina Rauhala on itse kasvanut lestadiolaisuudessa, joten hän tuntee aiheen hyvin. Ja sen kyllä huomaa. Taivaslaulu on kirjoitettu ihailtavan taitavasti. Asiat ja tapahtumat on kuvailtu erityisen hienosti, mutta kuitenkin kaunistelematta todellisuutta. Useat pienetkin kohtaukset ovat jääneet mieleeni.

Kirja päästää lukijan lähelle lestadiolaisyhteisöä ja auttaa ehkä hiukan ymmärtämään myös sitä, millaista turvaa yhteisöstä voi saada. Tarina on ahdistava ja julma, toisaalta se myös herättelee paljon ajatuksia ja on äärettömän kaunis. Rauhala on onnistunut kirjoittamaan vaikuttavan esikoisteoksen, sillä kirja on vähintäänkin niin hyvä, kuin on kehuttukin. Uskon kirjan avautuvan ehkä vielä paremmin niille, joille Raamattu on tuttu, sillä kirja sisltää useita lainauksia Raamatusta. ( )

Tämä teos nousee korkealle omassa arvoasteikossani paitsi kirjallisten ansioidensa niin myös sisältönsä ja sanomansa vuoksi. En ole uskonnollinen, määrittelisin itseni lähinnä agnostikoksi, ja tämä kirja auttoi minua ymmärtämään uskonnollisuudesta (varsinkin ns. lahkolaisuudesta) uusia puolia. Kuinka helppoa onkaan aina kyynisesti naureskellen ihmetellä, miten jotkut voivat pakottaa itsensä johonkin ahtaaseen uskonnolliseen konseptiin. Uskonyhteisön luoma turvallisuuden tunne on sekin mahtava voima, joskin toinen puoli on pelottelu helvetin tulella ja yhteisön ulkopuolelle sulkemisen uhka. Rauhalan kieli on hallittua, soivaa, ilmavaa. Kuvat ja vertaukset ovat voimakkaita ja pysäyttäviä. Äänen saavat perheen äidin Viljan lisäksi aviomies Aleksi ja vanhin tytär.
Tämä on kirja, jonka soisi jokaisen lukevan. ( )