Mikko RimminenRecensioni

Hieno teos Rimmiseltä, vähintään yhtä hyvä kuin nenäpäivä. Aluksi teoksen kerrontatyyli saattaa tuntua vain "peririmmisläiseltä" kikkailulta, mutta sitten oivaltaa, miten päähenkilöä suoraan ja sarkastisesti puhutteleva kertojuus on sekin ilmausta päähenkilön minäkuvasta ja suhteesta ulkomaailmaan. Niin ainakin minä teosta luin ja vaikutuin loppua kohti yhä enemmän.

Parempi kuin aluksi ajattelin. Tarina oli melko höperö mutta sanojen käyttö teki tästä hiukan köyhän miehen Alatalon salin ja siitä plussaa!½

Tiivistelmä: Teos kertoo kolmen nuoren miehen kesäpäivästä Helsinkin Kalliossa. Päivän aikana Marsalkka, Henninen ja Lihi yrittävät mm. päästä raititovaunulla keskustaan ja löytää kadonneen nopan, jotta voisivat pelata noppaa. Lisäksi he juovat olutta ja jututtavat tyttöjä.

Ich lese das Buch in Deutscher Übersetzung, und finde dass der Übersetzer eine sehr gute Arbeit geleistet hat, mit innovativen Sprachkreationen, die sich drehen und wenden mit der, ja, ziemlich entsätzlicher Frau dessen selbstverschuldete Leiden beim Lesen relativ schnell sehr schlecht zu ertragen werden. Ich versuche noch ein wenig weiter zu lesen, in der Hoffnung, dass sich noch was Überraschendes entwickelt, befürchte aber im gleichen Sumpf bleiben zu müssen. Ich frage mich wie es sein kann, dass in einem Land (Finland) das Buch hochlobt wird, und wir nicht klar damit werden, und ich denke das muss mit der unterschiedlichen Kultur zusammenhengen. Oder hat der Übersetzer es doch nicht geschafft den Inhalt rüber zu bringen? Wie auch immer, ich finde es schade, dass ich keinen Zugang finde.½

Mainio kirja pussikaljoittelusta ja nopanpeluusta. Tyyliltään ikään kuin Joel Lehtosen Putkinotko sijoitettuna Helsingin Kallioon.½

Nenäpäivä ei ollut nopeasti luettava kirja, ainakaan viimeiseen autoajeluun asti. Alkuvaiheessa sanojen keksiminen ja lataaminen peräjälkeen melkein ärsytti. Alun sanatulvasta päästyään, keksityt sanat olivat hallittua ilotulitusta. Joskus tuli mieleen Alatalon salissa, kun aika ei edennyt mihinkään. Aika lailla onnellinen loppu.

Mainio kirja Irmasta, joka kaipaa ihmisten luo. Parasta on ehkä Irjan rikkaana hersyvä sisäinen puhe.½

Pölkky on sangen taitavasti jaariteltu kokonaisuus, jonka sävy hakataan lukijan fysiikkaan jo ensimmäisissä lauseissa. Kirjan kertojana on kaikkitietävä selontekijä, joka turruttaa ajan, paikan ja tavat muttei aisteja. Kertoja rakentaa päähenkilön olemassaolon perustaa hitaasti ja rönsyillen niin, että päähenkilö, joka on olemukseltaan itsekin varsin jäykkä ja loivaliikkeinen, ehtii ajoittain pyrähtää toiminnan ytimeen ennen varsinaista kerrontaa. Kertoja on kuin valvontakamera: kuvaa kaiken, ei tee suoria tulkintoja ja on toimintasäteeltään rajallinen sekä hermostuttavan hidas. Tässä sitkeäkerronnallisessa ympäristössä laahatessaan kertoja heijastaa lukijan tajuntaan valokuvaakin tarkemman maiseman, vallitsevan ympäristön ihmisten ja luonnon oikkuineen samalla korostaen omaa kerronnallista ilmiömäisyyttään, jonka johdosta pieninkään narahdus tai liikeenmuutos ei ole liian vähäpätöinen ilmaistavaksi. Pölkyn ainekset ovat lähtökohtaisesti hiljaiseksi vetävät. Näyttämöksi rakentuu Kaisaniemen puisto, luistelukenttä ja työmaaparakki. Näyttämöhenkilöinä astelevat päähenkilö, marginaaliryhmään asettuneet yön ja päivän kulkijat sekä muut luonnon eliöstöt. Kirjan tapahtumien toimintapitoisuus lähentelee skandinaavista action-elokuvaa; päähenkilö ähisee ja puhisee, mulkoilee, popsii ja mutustelee, lampsii, rapsuttelee ja urahtelee. Lopussa vauhti yltyy, sydän hakkaa, lasit helisevät, jännitys tiivistyy ja tarina päättyy. Näistä lähtökohtaisesti ei-niin-potentiaalisista sankariaineksista syntyy lukijan mielen ja kielen vangitseva soppa, jonka syötyään olo on kylläinen ja raukea.

Arvosteluni teoksesta ilmestyi alunperin Hiidenkivi-lehdessä. Se on luettavissa Deskistä.