Väitän kyllä viimeistään näiden novellien jälkeen, että Austen on vielä loistavampi pahisten kuin hyvisten kuvaamisessa. Mielikuvitustani kutkuttavat aina päähenkilöiden älykkyydelle ja samaistuttavuudelle jollain tapaa antiteettiset henkilöhahmot -- Lydia Bennet, jonka käytöstä muut joutuvat häpeämään tämän keskittyessä omaan erinomaisuuteensa; itseriittoinen ja hävytön John Thorpe; rahanahne ja piittaamaton Fanny Dashwood -- ja ilokseni löysin tästä kokoelmasta koko joukon uusia inhokkeja.

Lyhyempien novellien tytöt ovat ajattelemattomia ja pinnallisia sekä tietysti täysin kyvyttömiä näkemään itsensä ulkopuolisen silmin. Parasta on se, että kärjistettyydestään huolimatta karikatyyrit ovat uskottavia. Heistä lukeminen on varsinkin nerokkaan kirjemuodon vuoksi kuin hyvillä juoruilla mässäilyä.

Kokoelman pisin novelli, Lady Susan, on vakavavireisempi kuin muut kolme ja oma suosikkini. Nimihenkilö on varsinainen ihmishirviö, jonka rikokset koostuvat enimmäkseen riidankylvämisestä ja varattujen tai muuten sopimattomien miesten vikittelystä, mutta jossa kauheinta onkin naisen omista kirjeistä paistava elämänasenne. Lady Susan nauraa satuttamiensa ihmisten kustannuksella, ylpeilee taidollaan manipuloida muita ja puhuu tyttärestään kuin tiellä olevasta kotieläimestä. Hän on älykäs ja kaunis mutta muilta osin vaikeasti luonnevammainen, varsinainen narsistin malliesimerkki. Hänenlaisensa ihminen olisi oikeassa elämässä kaikkea muuta kuin viihdyttävä; novelli sen sijaan tuntui loppuvan kesken... ( )