Matalenan mummo on lähellä kuolemaa kun hän pyytää Matalenaa etsimään isänsä. Matalena yrittää ja samalla tulee etsineensä tietoja myös toisen puolen mummonsa suvusta. Toisissa luvuissa seurataan Voiton, Senjan, ja Olgan vaiheita 1910-luvulla ja myöhemminkin—enimmäkseen vaiheita, joita Matalenan selvitykset eivät voi tavoittaa, vaikka Matalena jotain virallisiin papereihin merkittyjä asioita saakin selville. Oli välillä vähän haastavaa pysyä mukana, missä mentiin ja Voiton, Senjan ja Olgan vaiheet ovat aika rankkoja. ( )

Venla Hiidensalon Karhunpesä on mittava sukuromaani, jota ovat kehuneet niin ammattikriitikot kuin bloggaritkin. Minut kirja kuitenkin jätti kylmäksi. Syy on pitkälti rakenteessa, eikä kielikään erityisemmin viehättänyt. Useammassa kohtaa huomasin karsivani virkkeistä tarpeettomia sanoja ja turhia tarkennuksia.

Tekstissä vuorottelevat nykyhetkinen minäkerronta ja kaikkitietävä kertoja, joka asettuu useiden henkilöiden näkökulmiin halki historian. Kirjassa käydään läpi Suomen 1900-luvun käänteet sota-ajasta jälleenrakennukseen ja lamaan. Pääpaino on kansalaissodassa ja sen aiheuttamassa traumassa, joka sukupolvesta toiseen jatkuvan vaikenemisen kautta muuntuu yksilöiden yleiseksi pahoinvoinniksi.

Minäkertoja Matalena on valokuvaaja, joka pakenee henkilökohtaisia ongelmiaan maailman kriisipesäkkeisiin. Hänet hälytetään isoäitinsä Alman kuolinvuoteen ääreen, ja vanhuksen houreissaan lausumat sanat saavat Matalenan kaivelemaan isänpuoleisen sukunsa menneisyyttä. Alku on toimiva, mutta yhtäkkiä keskiöön nousevatkin esivanhemmat äidin puolelta. Jonkinlaisena kehyksenä toimii Matalenan jutustelu äidinäitinsä Aleksandran kanssa, mutta jakso etäännyttää Matalenan varsinaisesta missiostaan selvittää, mitä tapahtui Alman isälle. Rakenne ja sisältö eivät ole tasapainossa keskenään: isän suvun kohtalot saavat Matalenan toimimaan, mutta jutut äidin suvusta ovat paljon mehukkaampia.

Kirjailija on tehnyt mielenkiintoisen valinnan tarjota lukijalle tietoa, jota minäkertoja ei koskaan saa. Lukijalle siis selviää mm. Alman isän kohtalo, mutta Matalenan tiedot jäävät vaillinaisiksi. Lieneekö tarkoitus alleviivata sitä, että täydellistä totuutta historiasta ei voi kukaan tietää, me voimme vain aavistella? Se miten yksittäinen ihminen tilanteen koki on aina jälkipolville arvoitus dokumenteista ja toisen käden lähteistä huolimatta. Jos tämä oli Hiidensalon tähtäimessä, hän ei mielestäni mennyt tarpeeksi pitkälle.

Romaani oli pituuteensa (lähes 480 sivua) nähden liian hajanainen, ja siksi vähän pitkästyttävä. Pääsin kirjan imuun vain hetkittäin; suurin osa laajasta henkilökaartista ei juurikaan kiinnostanut. Teoksen alkulehdillä olisi saanut olla Matalenan sukupuu, sillä välillä henkilöiden yhteydet toisiinsa pääsivät lipsahtamaan mielestä.

Negatiivisista huomioista huolimatta en kertaakaan ajatellut jättää kirjaa kesken, sen verran imua siinä kuitenkin oli. Epäilenpä silti, että jatkossa skippaan Venla Hiidensalon tuotannon. Myös esikoisromaani Mediahuora oli keskinkertainen lukukokemus. ( )