"The little bee--such an insignificant creature. You've suffered through environmental degradation, climate change, genetically manipulated plants, mobile phone masts, air pollution, the carelessness of humans, and slave labor and parisitic infestation through neglect.
Now you're leaving."

I've liked the other two novels by Finnish author Sinisalo I've read (Troll and Birdbrain), but this one became a bit of a polemic rather than a novel, and I cared less for it. It's set in the near future. Several areas of the world have experienced the mass disappearance of bees. As a result, crops have failed, and there is rampant famine and starvation.
The main character is Orvo, a Finnish beekeeper (and undertaker), who is devastated to find the queen bee of one of his hives dead and the hive deserted. At the same time, we follow the story of Orvo's son Eero who is an environmental and animal rights activist. Large chunks of the novel are narrated as "excerpts" from Eero's blog on these issues.
The book heads into magical realism when after a tragedy occurs, Orvo, with the dead queen bee in his pocket finds a doorway into another world, the world to which he surmises all the bees have gone (after being so mistreated in this world).
While the book raises some interesting issues, I found that it never really developed fully as a novel. Instead, I felt I was mostly reading arguments for ecological and environmental sanity.

2 stars ( )

Too much lecturing and not enough story. Disappointing. ( )

http://tpi-reads.blogspot.com/2012/05/johanna-sinisalo-enkelten-verta.html ( )

Voi miten onkaan ihana kuolemattomuuden tuoksu

Ensimmäisenä päivänä tapahtuu jotain peruuttamatonta. Mehiläisiä viljelevä Orvo löytää tyhjän pesän ja kuolleen kuningattaren. Pian hänen isänsä omistaman lihantuotantolaitoksen pihalta kantautuu laukauksia. Kun luodit ovat osuneet maaliinsa, mehiläiset kuolleet ja Orvon elämä hajotettu pirstaleiksi, hän löytää reitin paikkaan, johon muut eivät osaa. Orvon elämä seitsemäntoista päivän aikana ja hänen poikansa Eeron eläinaktivismin ruokkima blogi kertovat neljän miessukupolven avulla tarinan lähitulevaisuuden Suomesta, jossa maailmanloppu on lähellä.

Enkelten verta on Johanna Sinisalon kuudes kirja ja se julkaistiin vuonna 2011. Kirja on surrealistista scifiä, jonka pääteemoja ovat kuolema ja luonto. Joka toisen luvun kertoja Orvo on viisikymppinen hautausurakoitsija, jonka työhön kuuluu kuoleman piilottaminen. Loput luvut koostuvat teini-ikäisen Eeron mielipiteistä eläinten oikeuksien ja luonnonsuojelun puolesta.

Johanna Sinisalo ei ole koskaan kirjoittanut paremmin. Enkelten verta on vähintäänkin verraten sekavaa ja keskinkertaista Finlandialla palkittua Ennen päivänlaskua ei voi – esikoisteosta parempi. Enkelten verta sekoittaa pamflettimaista argumentointia miellyttävän yksinkertaiseen kerrontaan ja runollisen koristeltuun mehiläismytologiaan. Kirja on tarkoin ajoitettuine yksityiskohtineen monen lukukerran arvoinen. Sinisalo osaa viedä loppuun ideat, jotka kauhistuttaisivat vähänkin heikompia kirjoittajia.

Kirjailija taitaa myös tärkeysjärjestyksen. Teoksesta ei turhia lauseita juuri löydy. Ensimmäisellä lukukerralla Toivonojien perhekuviot saattavat vaikuttaa hieman tarinaa varten pystyyn pakotetuilta kulisseilta, mutta toisella lukukerralla nekin istuvat täydellisesti tunnelmaan ja rikastavat tarinaa huomattavasti. Ainoat ylimääräiset lauseet tuntuvat eksyneen kirjan loppupuolelle, mikä on tietysti huonoin paikka virheille.

Enkelten verta etenee loppua kohti miellyttävällä vauhdilla ja vääjäämättömyydelle, mikäli ei ole yksi niistä joita Eeron kirjoitusten tyyli ärsyttää. Eeron blogi lienee kirjan suurin kompastuskivi: jos ei kestä ajatusta eläinten tappamisesta murhana loukkaantumatta henkilökohtaisesti, teos saattaa olla huonoksi verenpaineelle. Loistavaksi taustalukemiseksi sopii australialaisen eläinoikeusfilosofi Peter Singerin alkujaan vuonna 1975 ilmestynyt Animal Liberation, johon Sinisalon kirjassa viitataan usein. Singerin alkuperäisten argumenttien lukeminen asettaa ainakin eläinaktivisteja solvaavasti singeriläisiksi kutsumisen oikeaan mittakaavaan. Jos eläinten oikeudet ovat jo tuttu vaatimus, Eeron viesteistä ei löydä mitään uutta, mutta muiden avomielisten kannattaa miettiä blogin sanomaa kunnolla. Ironisen säväyksen tuo myös ovela ajatus kirjoittaa blogiin kommentteja. Kuka tahansa, jota eläinasia kiinnostaa, tunnistaa kommentit ensimmäisestä kirjoituksesta lähtien, ja ne ovat toimiva keino kuvata yleistä ilmapiiriä ja Eeron kohtaamaa vastustusta ja siten myös turhautumista. Voi olla, että parinkymmenen vuoden päästä blogi kommentteineen näyttää hieman hullunkuriselta ja vanhanaikaiselta, mutta ajankuvaajana tyyli on lyömätön.

Kirjassa on kutkuttava rakenne: kaikki konkreettisesti oleellinen tapahtuu ensimmäisen luvun aikana. Luku luvulta tarinasta paljastuu yhä enemmän, ja loppu on rohkeinta kuvausta ihmisluonnosta ja kuolemasta aikoihin.
Ihmisen asema luonnossa on yksi kirjan tärkeimmistä teemoista. Kirjailija on tehnyt valtavan määrän taustatyötä ja hankkinut paljon tietoa mehiläismyyteistä eri kulttuurista, sekä tieteellistä faktaa mehiläisten ominaisuuksista. Eräät hätkähdyttävimmistä kohtauksista rakentuvat ötököiden varaan, kuten seuraava lainaus sivulta 115:

”Sokea hauturi tunnistaan vainajan siitä, että kuolemansa hetkellä muurahainen erittää tiettyä voihappoa. Ilkeät tutkijat sivelivät eläviin muurahaisiin samaa happoa, ja hauturit tulivat ja alkoivat väen vängällä roudata sätkiviä ja vastaanpanevia kekokavereitaan tunkiolle. Koska muurahaisen elämää määrittää haju, muiden aistihavaintojen informaatio voidaan vähäarvoisempana sivuuttaa. Voin kuvitella hauturimuurahaisen sanovan kyllästyneellä äänellä: ’Lopettakaa nyt se potkiminen, hyvä rouva, tehän olette kuollut.’
Omat aistimme voivat olla aivan yhtä vajavaiset.”

Kirjaa voisi melkein luonnehtia kunnianosoituksena suomalaisille miehille, niin korostetaan välillä miehisen näkökulman tärkeyttä esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Orvo kuvaa näin suhdettaan poikaansa Eeron sivulla 194:

”Minulle lapsen rakastaminen ei ollut sitä, että olisin inissyt merkityksettömiä ja pehmoisia häkkisängyn yllä tai lumoutunut poskien kaarta peittävästä nukasta. En tänäkään päivänä tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalius yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeron oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se ole erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuitani myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria.”

Aivan kirjan lopulla, sivulla 263 viedään mehiläiset ja Eero niin yhdeksi olennoksi kuin vain voi:

”Huomaan myös, etten ole poistanut viimeistä merkintää --- Hän on sitä kirjoittaessaan valmistautunut iskuunsa. Isä, katso kuinka mä tanssin.”

Enkelten verta on mahtava lukukokemus. Se ei ole vain paras suomalainen scifikirja koskaan, vaan kansainväliselläkin tasolla loistava. Se on taitavasti kirjoitettu ja vaikuttava tarina maailmanlopusta, joka meidän maailmassamme on jo pitkällä. Kuten yleensä, dystopiasta tekee vaikuttavan sen todennäköisyys eikä kaukaisuus. Suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria etenkin kuoleman ja luonnon taholta pohtivana teoksena se tulee varmasti vaikuttamaan ainakin täällä meillä, mutta onneksi Sinisalon töitä käännetään ahkerasti.

Mehiläisten pesäkato luultavasti tappaisi koko ihmiskunnan. Sivulta 249:

”Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.

Nyt ne lähdette.
’Honey, I’m gone!’ hihkaisette ovelta.
Ja lähtiessänne sammutatte valot.
Tai, vaihtoehtoisesti, sytytätte maailman palamaan.”

Anu ( )