Pölkky on sangen taitavasti jaariteltu kokonaisuus, jonka sävy hakataan lukijan fysiikkaan jo ensimmäisissä lauseissa. Kirjan kertojana on kaikkitietävä selontekijä, joka turruttaa ajan, paikan ja tavat muttei aisteja. Kertoja rakentaa päähenkilön olemassaolon perustaa hitaasti ja rönsyillen niin, että päähenkilö, joka on olemukseltaan itsekin varsin jäykkä ja loivaliikkeinen, ehtii ajoittain pyrähtää toiminnan ytimeen ennen varsinaista kerrontaa. Kertoja on kuin valvontakamera: kuvaa kaiken, ei tee suoria tulkintoja ja on toimintasäteeltään rajallinen sekä hermostuttavan hidas. Tässä sitkeäkerronnallisessa ympäristössä laahatessaan kertoja heijastaa lukijan tajuntaan valokuvaakin tarkemman maiseman, vallitsevan ympäristön ihmisten ja luonnon oikkuineen samalla korostaen omaa kerronnallista ilmiömäisyyttään, jonka johdosta pieninkään narahdus tai liikeenmuutos ei ole liian vähäpätöinen ilmaistavaksi. Pölkyn ainekset ovat lähtökohtaisesti hiljaiseksi vetävät. Näyttämöksi rakentuu Kaisaniemen puisto, luistelukenttä ja työmaaparakki. Näyttämöhenkilöinä astelevat päähenkilö, marginaaliryhmään asettuneet yön ja päivän kulkijat sekä muut luonnon eliöstöt. Kirjan tapahtumien toimintapitoisuus lähentelee skandinaavista action-elokuvaa; päähenkilö ähisee ja puhisee, mulkoilee, popsii ja mutustelee, lampsii, rapsuttelee ja urahtelee. Lopussa vauhti yltyy, sydän hakkaa, lasit helisevät, jännitys tiivistyy ja tarina päättyy. Näistä lähtökohtaisesti ei-niin-potentiaalisista sankariaineksista syntyy lukijan mielen ja kielen vangitseva soppa, jonka syötyään olo on kylläinen ja raukea. ( )