„Der rote Rucksack mit den Ponys darauf war das Letzte, war von den Mädchen zu sehen war. Dann verschwanden sie.“ (Zitat Seite 16)

Inhalt
Hildur Rúnarsdóttir hat Geschichte studiert, wollte aber keine akademische Laufbahn einschlagen. Zu sehr ist sie von ihrer Vergangenheit geprägt und immer noch auf der Suche nach Antworten, denn ihre beiden jüngeren Schwestern sind vor beinahe fünfundzwanzig Jahren eines Nachmittags spurlos verschwunden. Seit nunmehr zehn Jahren ist Hildur zurück in ihrer alten Heimat Ísafjörður und leitet als Kriminalbeamtin die Abteilung für vermisste Kinder im Verwaltungsbezirk Westfjorde. Als im November 2019 eine Lawine ein Gebiet mit Sommerhäusern unter sich begräbt, werden auch Hildur, ihr neuer Kollege Jakob Johanson, ein finnischer Polizist, und ihre Chefin Beta zu Hilfe gerufen, denn angeblich war eines der Häuser bewohnt. Es gibt tatsächlich einen Toten, doch dieser ist eindeutig ermordet worden. Damit beginnt eine Serie von Morden, die auf den ersten Blick überhaupt nichts gemeinsam haben, doch Hildur ist überzeugt, dass es einen Zusammenhang gibt.

Darum geht es
Dieser Kriminalroman, Band eins der Hildur-Reihe, spielt in Island. Im Mittelpunkt stehen unterschiedliche Ereignisse, die teilweise in der Vergangenheit stattgefunden haben, und rätselhafte Mordfälle in der Gegenwart. Weitere Themen sind Verlust, Familie, Beziehungen und das Leben in einem abgelegenen, wilden Teil Islands im grauen Wintermonat November.

Meine Meinung
Hildur liebt das Surfen im unbeständigen, stürmischen Meer, um den Kopf freizubekommen, Jakob dagegen strickt Pullover in den komplizierten isländischen Mustern. Dieses interessante, sympathische Ermittlerteam in Kombination mit einer spannenden Handlung, einer glaubhaften Geschichte mit Tiefgang, und lebhaften Schilderungen der beeindruckenden Natur und Landschaft Islands garantieren ein facettenreiches Lesevergnügen. ( )

Joo, ihan ok. Nopealukuinen ja paikoin viihdyttävä, mutta välillä vaan todella epäjohdonmukainen ja teennäinen. En usko että luen lisää. ( )

“Meri voihki hiljaa. Aallot tulivat kaukaa, Grönlannista asti. Myrsky Grönlannin merellä näkyi muutamaa päivää myöhemmin maininkeina, jotka työntyivät Islannin luoteisosan röpelöiseen rannikkoon.”

Hildur on pienen Islantilais-kylän ainoa rikosetsivä, joka saa selvitettäväkseen murhia, jotka eivät näytä liittyvän toisiinsa, mutta liittyvätpä sitten kuitenkin. Hildur saa apulaisekseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, joka enimmäkseen neuloo ja kipuilee hankalan avioeronsa ja sen vuoksi etäisen isä-poikasuhteen kanssa.

Juoni kulkee hyvin perinteisen dekkarin jalanjäljissä (silloin kun kulkee) ja kirja keskittyykin enimmäkseen valaisemaan lukijaa kaikesta mahdollisesta islantilaiseen kulttuuriin liittyvästä, oli sillä jotain tekemistä tarinan kanssa tai ei. Sen sijaan, että islantilaisuutta kuvattaisiin luontevana osana tarinaa, on kirjailija päättänyt sisällyttää lähes joka sivulle matkaopasmaisia selityksiä siitä, mikä milloinkin on hahmojen käytöksen taustalla.

“Kun myslikulho oli tyhjä, Hildur annosteli ruokalusikkaan islantilaisista kaloista valmistettua Lýsi-kalanmaksaöljyä, jota nautittiin D-vitamiinin ja rasvahappojen takia lähes jokaisessa islantilaiskodissa etenkin talvisin, jolloin aurinko ei näyttäytynyt moneen kuukauteen.”

Kirjan kieli on paikoitellen erittäin tönkköä. Useammassa kohdassa mietin, että onpa vähän huonosti käännetty, vain muistaakseni että tämä on ihan suomeksi kirjoitettu eikä käännetty yhtään mistään. Tässä olisi kustannustoimittajakin voinut ottaa vähän vastuuta.

“Muovi oli hapertunut, mutta se ei ollut mennyt rikki. Keltainen väri oli haalistunut, mutta vaaleanpunainen logo erottui yhä hyvin. Jokainen islantilainen tunnisti ikonisen possulogon. Se kuului maan ensimmäiselle halparuokaketjulle, joka oli perustettu 1980-luvun lopussa ja oli nykyään Islannin suurin ruokakauppaketju.”

Kaiken kaikkiaan tästä kirjasta jäi huono maku suuhun. Juoni jäi hyvin toissijaiseksi ja kömpelö kieli veti jatkuvasti ulos tarinasta. Hahmojen käytös ei tuntunut luontevalta ja kerronnan ohessa oli aivan liikaa epäolennaisia, tarinaan mitenkään liittymättömiä anekdootteja. ( )